Kun tulee ikävä, asialle on tehtävä jotain

Olen jo hetken aikaa ikävöinyt blogin kirjoittamista. Aikaisemmin kirjoittelin lapsista ja käsitöistä, mutta nyt päätin aloittaa uuden blogin jossa voin kirjoittaa kaikesta. Rakkaasta tuplaweestäni (Venla ja Veeti), itsestäni ja kaikista muistakin jotka elämääni kuuluu.

Suuria muutoksia on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Erottiin mieheni kanssa ja nykyään lapset ovat vain joka toinen viikko minun luona. Aina isi viikolla ikävä on suuri. Kesti kauan ennen kun totuin edes jotenkin tähän järjestelyyn. Nyt vuoden jälkeen osaan kuitenkin jo nauttia siitä ajasta kun lapset ovat isin luona. Ehdin tehdä töitä tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että lapset ovat tarhassa ja voin tehdä koiran kanssa pitkiä lenkkejä. Samalla saan sitä kuuluisaa omaa aikaa ja jaksan paljon paremmin sitten taas niillä viikoilla kun lapset ovat minun luona.


Tänään alkoi siis tämä isi-viikko. Lapset lähtivät eilen viettämään isän päivää isin luokse ja tulevat takaisin lauantaina. Saan viettää vapaa viikonlopun lasten kanssa ja ovatkin sitten pitkän viikon luonani. Näillä viikoilla kun lapset ovat isin luona ei taida tulla paljoa kirjoituksia, mutta katsotaan miten tämä etenee.

Ja ne pari muuta ovat siis uusia tuttavuuksia. Tapasin pian eron jälkeen miehen joka on muuttanut paljon. Hänen kanssaan olen rauhallisempi, aikuisempi ja ehkä hieman enemmän oma itseni. Mies jota voimme kutsua vaikka täällä Jonniksi (samalla nimellä pikkuWee kutsuu miestä). Jonni on saanut lapset ja minut rauhoittumaan. Hän pitää meistä huolta aina ja on ottanut lapset hyvin vastaan. En enää voisi kuvitella elämää ilman tätä höpöukkoa.

Sen lisäksi vielä viimeinen uusi jäsen. Pitkän unelmoinnin jälkeen vihdoinkin sain oman koiran. Jonnin isäpuoli oli luopumassa omasta koirastaan joten saatiin ajokoira Patu meille. Uskalsin ottaa aikuisen koiran, koska ollaan oltu tekemisissä Patun kanssa jo aikasemmin ja lapsetkin ovat nähneet koiran muutaman kerran. Tiesin siis, että koira tulee lasten kanssa toimeen ja siksi Patu muuttikin meille. Patu on sopeutunut hyvin perheeseen. Lapset tykkää ja me aikuiset ollaan saatu lisä liikuntaa. Ja onhan se suloinen kun mikä. Meidän 35kiloinen tappaja sylikoira, josta ei luultavasti kauheasti tule olemaan kuvia, koska tämä tappaja pelkää kaikkea. Myös kännyköitä.


Näihin kuviin on nyt hyvä lopetella.

- Sanna